Luin pääsiäisviikolla J.T.Hakalan kirjan Onnellinen lapsi – vanhempien kasvatusoppi. Siinä oli niin paljon ajattelemisen aihetta, että halusin jakaa tännekin lainauksen aiheesta, joka koskee koulumaailmaa. Hakala kirjoittaa ristiriidasta PISA-mittauksissa huippumenestyvien suomalaislasten ja näiden samojen lasten ennätyshuonon kouluviihtyvyyden välillä.
“Miten se voi olla mahdollista, kun koulurakennukset ovat kunnossa, koulussa tarjottavat ruoat ovat runsaita ja maittavia, juomavesi on puhdasta ja kaikki muukin ulkoinen tuntuisi olevan kohdallaan? Kas, siinäpä se. Väitän, että eräs suomalaisen kouluviihtyvyyden nakertajista on se, että koulusta on tullut paikka, jossa aidolle, lämpimälle ja huolta kantavalle vuorovaikutukselle on tätä nykyä yhä vähemmän sijaa. Ei tällaiseen pehmonysväämiseen ole oikein enää aikaa. Uusi PISA-kisa painaa nähkääs päälle.
Koulu on yksi tärkeimmistä lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöistä, ja siitä on tullut kilpakenttä. Siitä on tullut taistelutanner. Kun tätä pinnistelyä ja kirittämistä katsoo, en suuresti ihmettele, että nuoremme kolkuttelevat koko maailman stressitilastojen kärkeä.” (Hakala, J.T. 2011, s.74-75)
Kun on seurannut pienen lapsen intoa ja tahtoa oppia uutta, tietää maailmasta, tuntuu erityisen pahalta ajatus, että se riemu hukkuu aikuisten kilpailuyhteiskunnan antamaan malliin. Kuka on paras, kuka on kaunein, kuka on taitavin? Ei oppia oppimisen tähden vaan kilpailun, arvottamisen, suorittamisen.
Viime aikoina on puhuttu samasta ilmiöstä liittyen lasten harrastuksiin. Lasten ja nuorten täyteenahdettuihin suorituskalentereihin, joilla vanhemmat voivat päteä. Kun pallon potkimisesta kavereiden kanssa tuli tähteyden kiilto silmissä, veren maku suussa suoritettavaa pakkopullaa, jossa joko onnistut tai putoat porukasta. Samasta asiastahan nuo kertovat. Kuinka miten hauskasta puuhasta tahansa voi tehdä ikävää, kun muutetaan se suorittamiseksi. Karsitaan tyhjät pois. Tehostetaan. Me aikuisethan saamme jopa onnellisuuden ja mielen rauhan käännettyä suorituskilpailuksi, vertailemalla kuka on onnellisin. Taidetaanpa siitä myöntää palkintojakin…
Kasvatustieteen emeritusprofessori Kari Uusikylä on kirjoittanut huolestuneena samasta aiheesta kuin Hakalakin. Hänen kolumneissaan on tänä vuonna käsitelty mm. sitä millaisen mallin annamme lapsille ja nuorille omalla käytöksellämme. Esimerkiksi suosittu tosi-tv kertoo nuorillemme, miten tässä maailmassa menestytään. Itseään korostamalla ja muita pois tieltä taklaamalla. Ja kaiken lisäksi voidaan julkisesti nauraa niille, jotka töppäävät ja putoavat pelistä pois. Miten lapsilta muka voisi odottaa yhtään sen parempaa käytöstä kuin aikuisilta ihmisiltä?
Tässä vielä lainaus Uusikylän viimeisimmästä kolumnista (Opettaja 10/2013, sivu 39):
“Koulun tavoitteet johdetaan yhteiskunnan arvoista ja ihmiskuvasta. Millainen lapsi ja nuori kelpaa suomalaiselle yhteiskunnalle, opettajille ja vanhemmille?
Ohjaako taloudellisen kilpailukyvyn tavoittelu tulevaisuudessa yhä enemmän koulunkin elämää? Nyt vaaditaan, että koulun tulisi jalostaa oppilaista osaajia työelämän tarpeisiin, oppilas on ikään kuin raaka-ainetta. Äärimmillään tämä tappaa sivistyneisyyden, inhimillisyyden, yhteisöllisyyden ja moraalin.
Kumpi on tärkeämpi, ihmisarvo vai ihmisen oletettu markkina-arvo? Vaurastumisen ja menestymisen kannalta aito lähimmäisestä välittäminen ei ole enää edes toivottavaa, vaan itsekkyys, ahneus ja turhamaisuus hallitsevat meitä yhä enemmän.”
Hän lopettaa hienoon lainaukseen peruskoulun suunnittelukomitealta vuodelta 1970:
“Koulun tulisi ohjata oppilaita havaitsemaan, että jokaisella ihmisellä on ihmisarvo, joka on täysin riippumaton ammatista varallisuudesta, rodusta, iästä, terveydestä, kyvyistä ja muista henkilökohtaisista ominaisuuksista. Siksi opetuksessa on tähdennettävä, että on arvokasta ponnistella itsensä kehittämikseksi. Konkreettisena lähitavoitteena oppilaiden omassa elämänpiirissä voidaan pitää sitä, että he eivät kohtele ketään väheksyvästi, vaan osoittavat ystävällisyyttä ja avuliaisuutta erityisesti heikompia, avun tarpeessa olevia sekä vanhuksia kohtaan. Oppilailla tulisi olla runsaasti tilaisuuksia eläytyä erilaisten ihmisyksilöiden ajatuksiin, tunteisiin ja pyrkimyksiin sekä kehittyä ymmärtämään erilaisia elämänolosuhteita ja niihin liittyviä ongelmia”
Kun me aikuiset sisäistäisimme tämän sanoman myös. Ja voisimme sitten näyttää omalla esimerkillämme, millaista yhteiskuntaa olemme yhdessä rakentamassa. Ehkä tämän ohjeen paikka sopisikin paremmin työpaikoille ja koteihin, vasta sitten kouluihin.
